Sumusta selkeämmille vesille – ajatuksia kriisijohtamisen ja tilanteen rauhoittamisen taidoista
Isäni, lempeä, mutkaton ja luonteeltaan syvästi rauhaa rakastava kone- ja konstruktiotekniikan insinööriopettaja, oli minulle maailman turvallisin ihminen.
Lapsena ajattelin, tai oikeammin ytimessäni tunsin, että elämässä ei voinut sattua mitään sellaista, mistä en olisi isälle uskaltanut kertoa ja mikä ei hänen opastamanaan jotenkin selviäisi.
Hänellä oli mitä mainioin suhde ongelmien ratkaisuun ja arjen käytännölliseen selviytymislogiikkaan. Hänen mottojaan oli, että se mikä on rikki, sen voi oppia korjaamaan.
Aikuisenakin usein pirautin isälle, kun eteen tuli jokin sellainen ongelma, jota en itse kyennyt ratkomaan tai kun hommat menivät niin sanotusti solmuun.
Opin, että asiat alkoivat aina ratketa ja tilanteet selkiytyä, kun niitä malttoi hetken tyynesti tarkastella, toisinaan itsekseen pohtien, mutta usein yhteisvoimin. Piti vain ensin uskaltaa luottaa siihen, että ratkaisu on tosiaankin olemassa ja että minä tai me yhdessä pystymme sen löytämään.
Isän esimerkki rohkaisi minua uskomaan ratkaisuihin ja olemaan kammoamatta ongelmia. Se kannusti opiskelemaan ja harjoittelemaan ajattelun taitoja, sumussa selviämisen uskallusta, kehittämään epämääräisen ja vaikean sietokykyä sekä vaalimaan arkisen konkreettista ratkaisuasennetta, toisin sanoen se opetti tarpeellisia kivijalkoja käytännön kriisijohtamisesta.
”Hänen tapansa kohdata elämässä hankalia, monimutkaisia ja mahdottomaltakin tuntuvia tilanteita on innostanut minua tutkimaan ja kehittämään itsen johtamisen taitoa nuoresta lähtien.
Taitoa, jota koetellaan erityisesti niissä mutkikkaissa, haastavissa tilanteissa, joita elämä meidän jokaisen eteen vuorollaan heittelee. Sen taidon juuret kasvavat kyvystä konkreettisesti rauhoittaa tilanne kuin tilanne, pysähtyä hetkeksi hengittämään keho ja mieli viisaan valppaaseen toimintakuntoon, kyvystä välttää automaattiohjauksen ansakuopat, taidosta tehdä päätöksiä ja rohkeudesta tarttua toimeen.
Isälläni oli tällainen luontainen tilanteiden rauhoittamisen taito. Taito, jota meidänkin klaanissamme varmasti sai harjoitella, asuihan meillä myös impulsiivisia innostujia, kuolemattomia mopoikäisiä ja muitakin temperamenttisia ihmisenalkuja, joille arjen ongelmat ja vähintään viikoittaiset minikriisit olivat ihan tavallista arkipäivää.
Tilanteiden rauhoittamisen taito edellyttää, että tilanteita osaa lukea ja ymmärtää. Puhutaan tilannetajusta, pelisilmästä tai hieman tarkemmin eriteltynä: kyvystä havainnoida, analysoida ja kokonaisvaltaisesti ymmärtää hetkessä asioiden syy-yhteyksiä ja seurauksia: mitä ympärillämme, meissä ja minussa tapahtuu ja mitä siitä voidaan päätellä.
Kahdeksankymmentäluvulla soitin yömyöhällä Itävallasta isälle, että lentäisin ambulanssikoneella alppionnettomuuden jäljiltä loukkaantuneena kotiin. Niin että voisiko hän tulla sairaalaan vastaan. Hän heräsi unesta siihen puheluun, mutta oli kuitenkin nopeasti kartalla tilanteesta, hyvä tilannetaju toimiikin juuri siten, aikaa vastaan, rauhaa tilanteeseen luoden. ”Tietenkin”, hän sanoi ja tarjosi perään muutaman, osumatarkasti valitun rauhallisen kysymyksen. ”Miten voit?”. ”Milloin koneesi laskeutuu?”. ”Tarvitsetko apua vakuutuksen tai jonkun muun asian kanssa?”. Sitten lyhyt, hyvälaatuinen hiljaisuus ja helpottuneen hymyn kasvoilleni kirvoittanut toteamus, jonka muistan varmaan lopun ikääni: ”Kaikki järjestyy pieni päivänsäteeni, kaikki järjestyy”.
Ei päivittelyä. Ei moitteita. Ei kiroilua eikä kirkumista. Vain vahva, luottavainen rauhallisuus, empaattinen läsnäolevuus ja samalla niin mutkaton ja käytännöllinen ratkaisuasenne langan toisessa päässä. Arvostin sitä.
Joskus yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä matkasin maamme pohjoisimmissa osissa isältä lainaamallani matkailuautolla ja erään pitkän ajopäivän iltana ohjailin reippain rallikuskin ottein tuon lainatun kulkupelini huoltoaseman katoksen alle tankin täyttöä varten. Vaan katsos mokomaa, tuo huoltamon katos olikin puoli metriä auton kattoa matalammalla: ketterästi meni romuksi koko matkailuauton katto, sievälle kerälle kuin sardiinirasian kansi.
Alkujärkytyksestä toivuttuani lähdin tärisevin jaloin siitä soittamaan isälle huoltoaseman puhelimesta, muutaman paikallisen kyläcowboyn siinä minua ja apposelleen avattua sardiinirasiaa uteliaasti (karavaanarityyliin) mulkoillessa, tilanteeseen kuitenkaan millään lailla puuttumatta.
Isä kuunteli puhelimessa tyyneen tapaansa asiani, kehotti sitten lempeästi ensin vain hetken hengittämään, kysyi loukkasiko kukaan ja antoi minun rauhassa puhua hätäännykseni pois. Hän kuunteli tarkalla, tuomitsemattomalla korvalla ja tunsin, miten sykkeeni tasoittui. Muutamalla viisaalla kommentilla hän sai tilanteessa nousseen hätäreagointini rauhoittumaan, aivoni toimimaan jälleen kirkkaammin, fokukseni käännettyä oleelliseen. ”Peltiä se vain on, kaikki tärkeimmät asiat ovat hyvin. Autoja saa korjattua. Hienoa, ettet loukannut. Käy kahvilla ja odottele hetki, ennen kuin jatkat ajoa. Soitellaan kohta uudestaan, että miten tilanteen voisi parhaiten ratkaista, mietitään molemmat hetki erikseen ja sitten yhdessä, mitä resursseja tässä olisi parasta nyt käyttää. Sumu hälvenee kyllä, siitä voit olla varma. Kaikki järjestyy, me ratkaisemme tämän, sinä pärjäät”.
”Opin parhaalta ja opin monta kertaa.
Päätin, että jos minusta kasvaa isona joskus jonkun toisen ihmisen kallio, niin minä haluan olla sellainen kallio kuin faija. Tällä luonteella siinä onkin ollut ihan mukavasti opettelemista, rauhallisuus ei kenties ole ensimmäinen adjektiivi, jolla itseäni kuvailisin. Itseään voi kaikeksi onneksi kuitenkin ohjata, opettaa ja johtaa vaikka mihin. Ihminen on siitä niin uskomaton paketti, että oppiminen on lähes rajatonta, jos siihen vain on tarpeeksi tahtoa, tukea ja rohkeutta.
Kaikki oppimani on tietenkin haastettu elämän ottelukehässä monen monituista kertaa. Kaikkea ei opi kerralla ja joitakin asioita on opeteltava koko elämä. Kriiseiltä ei välty kuitenkaan yksikään ihminen eli harjoittelutilanteita riittää. Vaikka kriisit kuormittavat, väsyttävät ja ahdistavatkin meitä, silti sanoisin, että rauhallista, tuloksellista ratkaisutaitoa opetellaan tehokkaimmin juuri kriisien keskellä. Sukellustyöhönikin liittyy paljon käytännön kenttäharjoittelua, nimenomaan poikkeus- ja hätätilanteiden varalle, ja jota ilman näiden kriisitilanteiden ennakointia, selättämistä ja jälkipuintia olisi vaikea ellei mahdotonta suorittaa.
Elämä tämän pandemiapaholaisen keskellä on ollut varmasti monen elämässä yhtä kriisitilanteiden jatkumoa. On vähän kuin katselisi jotain B-luokan sarjaohjelmaa uusintana. ja sitten taas uusintana. Ja uusintana. Aikaa myöden alkaa kyllä jokaista homma kyllästyttämään. Tässä sarjassa on draamaa, konflikteja, turhautumista, hätäännystä, epävarmuutta ja jännitystä riittänyt. Ja tulee edelleen varmuudella riittämään. Kukaan ei tiedä mihin sarja päättyy, minkälainen loppuratkaisu sillä mahdollisesti on, sarjan tulevaisuus näyttää olevan vielä täysin sumussa, sitä ikään kuin käsikirjoitetaan lennossa, matkan päällä.
”Epävarmuuden sietämisestä ja sumussa etenemisestä onkin tullut mm. arvostettu johtamisen taitolaji. Kuten ketterästä luovimisesta, muutostaidoista ja vahvasta resilienssistä tämän oudon ”uuden normaalin” aikakautena on tullut tärkeä ihmisten ja organisaatioiden kompetenssi.
Vaikka suunnilleen joka kyläpahasesta löytyy nykyään suuria pandemia-asiantuntijoita kommentoimaan kylän kriisisuunnitelmaa, varsinaisia tietäjiä on vähän, jos ollenkaan. Selkeää, pidempää projektisuunnitelmaa ei liene kellään, viikoittain vaihtuvista karanteenisuosituksista ei ota enää meediokaan selvää, koskaan ei tiedä onko se oma kuntosali juuri nyt auki vai kiinni ja voiko kummitytön kihlajaisiin mennä maskiinkaan pukeutuneena, jos edellisellä viikolla on tuntunut niellessä oudolta. Yritysten pitkän aikavälin strategiat, perheiden lomasuunnitelmat, maailmantalouden suunta, tulevaisuus on melkoista arvailupeliä.
Me toisin sanoen elämme parhaillaan pienen ärsyttävän viruksen aiheuttamassa paksussa hernerokkasumussa, sinä ja minä, tiimit, organisaatiot, kokonaiset kansat ja yhteiskunnat. ”Vanhan normaalin” tavat ja pelisäännöt eivät enää monin paikoin päde, eivät johtamisopeissa, eivät kokouskäytännöissä, eivät ihmisten perusarjessakaan, eikä uusia pelisääntöjä vielä ole.
Kyllä tässä ihmiskunnan resilienssiä punnitaankin.
Kriisijohtamisen opeista voisi olla nyt monessa kohtaa hyötyä. Sumusta löytyy helpommin kiinnekohtia ja ohjausloistoja, kun mieli on harjaantunut kriisitilanteissa toimimaan. Selkeyttä, fokusta ja ennakointikykyä, stressinhallintaa, päätöksentekoa ja toimintakykyä poikkeusolosuhteissakin voi ja kannattaa opetella ja harjoitella. Silloin emme vajoa pinnan alle hätäännykseen, vaikka olosuhteet muuttuisivat ympärillä kaaosmaisesti.
Sumussa pärjääminen voi olla jollekin onnekkaalle luontainen taipumus, mutta pääosin se on opeteltuja taitoja, tietoisesti kehitettyjä kyvykkyyksiä sekä toimivien asenteiden vaalimista ja vahvistamista. Sekä sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, että yksin ei tarvitse pärjätä.
Olen kiitollinen edesmenneelle isälleni hänen perinnökseen jättämästään pärjäämisuskosta ja luottamuksesta ratkaisuihin, itseen, toisiin ja tulevaisuuteen.
Jos kollegani kadottaa punaisen langan tekemisessään ja turhautuu kuoliaaksi, jos poikani soittaa pelästyneenä moottoripyöräkolaristaan, jos sukelluskoulutettavallani iskee päälle paniikin esikartanot, jos tiimin konfliktissa veri nousee korviin ja liskoaivot uhkaavat virittyä, jos oma uskoni tulevaisuuteen joutuu joskus koetukselle.
Silloin totean rauhallisesti, että sumu hälvenee kyllä. Me ratkaisemme tämän, kaikki järjestyy.
Päivi Inki
Valmentaja, Certified Business Coach ICF, Agile Coach